Oon varma, että naapurit pitää mua hulluna. Ne on taatusti kuulleet kaikki mun itsekseni raivoamiset, hakkaamiset, tavaroiden paiskomiset jne. Viikko sitten sain taas fyysistä tuhoa aikaan,kun vedin kunnon raivarit heti aamusta. Paiskasin silmälasini lattiaan niin, että toinen linssi meni rikki. Helvetin hienoa, jes hyvä minä! Tulee kalliiksi, kun joutuu hommaamaan uudet lasit.

Mä olen siis aivan täysi sekopää, kun saan raivarin. Puren, raavin ja hakkaan itseäni. Mun sisällä on niin paljon vihaa, että sillä polttaisi koko maailman, jos sen kaiken voisi päästää täysin pitelemättömästi vapaaksi.

Mua kiusattiin koko peruskouluaika ja en saanut oikein kavereita, koska suurin osa muista lapsista piti mua outona ja ärsyttävänä. Vanhempien kanssa oli myös ongelmia. Oikeastaan mulla on ollut ongelmia melkein kaikkien kanssa, enkä siedä ketään ihmistä kovin pitkään. Ärsyynnyn muihin ja muut ärsyyntyvät muhun. Se on yksi pahimpia ongelmia mun elämässä.

Olen yksinäinen, mutta en pysty solmimaan kunnon ihmissuhteita ja yleensä muut ihmiset vituttaa mua enemmän tai vähemmän. Tunnen itseni myös aina ulkopuoliseksi, seurassa kuin seurassa. Haluaisin parisuhteen, mutta en voi kuvitellakaan seurustelevani kenenkään kanssa, koska pelkään että tappaisin seurustelukumppanini suuttuessani tai tekisin jotain muuta yhtä äärimmäistä.

Mutta niin, naapurit. Mua hävettää jos törmään johonkin naapuriin kasvotusten (onneksi sellaista tapahtuu harvoin) koska oon varma, että ne on kuullu ja tietää mun riehumiset täällä itsekseni ja mulla on varmasti hullun maine tässä talossa. Kun itkenkin välillä sellasta huutoitkua, että se kuuluu varmaan läpi talon, tai ainakin alakertaan asti. Mulla on aina ollut hullun maine, mihin ikinä menenkin, enkä tunnu pääsevän siitä eroon. Ei sen puoleen, hulluhan mä olenkin, olen ollut aina ja olen aina tuleva olemaankin, aamen.

Jo pikkulapsena meidän perheen naapurit piti mua hulluna. Opettajakin ehdotti ala-asteella, että mut olisi syytä kärrätä psykiatrille pikimmiten. Armaat vanhempani eivät tietenkään ottaneet neuvoa kuuleviin korviinsa (koska heidän mielestään mussa ei ole koskaan ollut mitään vikaa) joten tässä sitä ollaan. Entistä hullumpana.

Tunnen niin paljon vihaa, ettei sitä voi sanoin kuvailla...Haluaisin vain paiskoa ja rikkoa tavaroita, huutaa ja kirkua, hajottaa kaiken. Mun mieli on niin täynnä vihaa että voisin räjähtää sen painosta. Välillä tunnen olevani ihan ookoo ja sitten viha taas leimahtaa ihan yhtäkkiä jostain mitättömästä syystä tai ihan ilman syytä. En tiedä, kuinka paljon kilpirauhasen vajaatoiminta vaikuttaa näihin raivareihin, varmasti jollain tapaa. Mutta ei se selitä läheskään kaikkea.

Arvatkaa, mikä on pahinta tässä kaikessa?

Tietoisuus siitä, että vietän loppuelämäni yksin. Se tekee todella kipeää. Että on niin hullu, sairas, häiriintynyt yksilö ettei pysty edes sellaiseen itsestäänselvyyteen kuin parisuhde. Mä tekisin sen miehen elämästä helvettiä, joka mut huolisi. Mä rankaisisin sitä varmasti, että se otti tällaisen naisen, koska eihän mua kukaan voi rakastaa ja jos voi niin se ihminen ei ole itsekään täysjärkinen. Mähän vihaan itseäni, miksei siis kaikki muutkin?

Oo itseäni kohtaan aika armoton. Koska niin moni ihminen on osoittanut mulle sen suoraan, kuinka huono, paha, oksettava ja vastenmielinen yksilö mä olen.

Parisuhde on aina ollut mun suurin haave. Niinkuin varmaan monilla muillakin. Sattuu ihan vitusti kun tietää, että se mitä niin moni pitää itsestäänselvyytenä ja mitä mä olen aina halunnut kaikista eniten, niin just sitä mä en voi koskaan saada. Kyllä se on herättänyt paljon katkeruutta ja niitä kuuluisia "miks just mä?" kysymyksiä. Niin ei kai sit ole tarkoitettu, mä yritän lohduttaa itseäni. Mutta silti, onko se ihan oikeasti liikaa pyydetty, vaadittu? Että saisi edes mahdollisuuden kokeilla ja vaikka epäonnistua, mutta että sais edes sen yhden vitun mahdollisuuden? Miks just mun pitää kuuluu niihin ihmisiin, jolle ei tätä mahdollisuutta suoda?

Ja lopulta kaikki ajatukset alkaa pyöriä sen kipeän tosiasian ympärillä, ettei mulla ole koskaan ollut seurustelusuhdetta, ei minkäänlaista. Kukaan mies ei ole mua huolinut, olen niin ruma ja vastenmielinen akka. (ja hullu)

Olisin halunnut vaan sen mahdollisuuden, huononkin. Vaikka siitä ei olisi ikinä tullut mitään. Olis ollut edes se yksi mahdollisuus, parempi sekin kuin ei mitään. Mua niin suunnattomasti vituttaa jäädä ilman sitä mahdollisuutta.

Pakkohan siihen on sopeutua, enhän mä muutakaan voi. Pakko se on vaan jossain vaiheessa hyväksyä. Mutta silti ei voi lakata toivomasta, että ehkä sittenkin vielä joku päivä, mä voisin saada sen, mitä olen aina halunnut. Toivo kuolee viimeisenä, niinhän sitä sanotaan.

Oikeastaan toivoisin, ettei mulla olis tuota toivoa, että voisin päästää lopullisesti irti siitä typerästä parisuhdehaaveesta, mutta kun se ei vaan suostu perkele kuolemaan. Mun aivot ei vaan halua käsittää sitä, että tää haave on toivoton, mahdoton ja siksi siitä pitää luopua, koska satutan vaan itseäni toivomalla sellaista mitä en voi saada.

Mutta silti se kirottu toivo elää mussa ja tuottaa mulle tuskaa päivästä toiseen. Kai se sit on niin, että sitä me halutaan, mitä ei voida saada...