Mä tunnen itseni just nyt hylätyksi.

Itkin mielipahasta kun kuulin, että läheinen kaverini ei pääse tapaamaan mua ensi kuussa, mutta sen sijaan on menossa vanhaan kotikaupunkiimme tapaamaan yhteistä kaveriamme, eikä ole kutsunut mua mukaan, tai edes ylipäätään informoinut mua tästä millään tavalla. Tunnen, että mut on jätetty tahallaan ulkopuoliseksi, eikä seurani kelpaa.

Tiedän olevani yliherkkä, mutta oon vaan tosi loukkaantunut tästä. Mä tunnen itseni turhaksi, mitätöidyksi, surkeaksi olennoksi. Just sellaseks luuseriksi, kenen kanssa kukaan ei oikeasti halua hengailla ja kaikki vaan esittää että ne olis kiinnostuneita. Musta tuntuu, että kukaan ei oikeasti halua olla mun seurassa. Olen saanut siitä enemmän kuin tarpeeksi todisteita elämäni aikana.

Pelottaa myös, kun nivelkivut on selvästi lisääntyneet tän vuoden puolella. Polvia ja olkapäitä särkee päivittäin. Lihakset on kanssa heikot ja tuntuu ettei niissä ole voimaa kunnolla. Tämänkin kirjoittaminen sattuu oikeaan olkaan, vaikken ole mitään mutta edes tehnyt tänään. Ja lääkärit ei löydä mitään syytä. Multa on otettu reumaverikokeet, mutta niissä ei näkynyt mitään, vaikka lääkäri epäili aluksi selkärankareumaa. Sit googletin netistä ja sain selville, että reuma voi olla ilman, että se näkyy missään kokeissa ja olin silleen että jes, mulla on varmasti se, vaikkei se näy missään. Mikä muu nää jatkuvat kivut ja lihasheikkouden selittäisi? Tai sitten tää on nivelrikkoa. Kummin päin tahansa, niin paha juttu.

Meillä on suvussa reumaa, joten sukurasitusta on, mutta lääkärit on tietty sitä mieltä, ettei näin nuorella voi mitään reumaa tai nivelrikkoa olla...Sitten saa pelätä että sairaus ehtii pahentua radikaalisti, kun lääkärit ei halua tutkia, koska ovat sitä mieltä, etten ole sairas, vaikka kyllähän potilas itse tietää yleensä jos jossain on jotain vikaa. Mitä jos diagnoosi tulee myöhässä ja sairaus ehtii tehdä vakavia tuhoja elimistöön? Kiva miettiä tälläsiä kun on muutenkin elämä päin vittua.

En edelleenkään saa nukuttua kunnolla. About kuuden tunnin unilla menään per yö ja päivällä meinaan alkaa pilkkimään silkasta väsymyksestä. En voi kuvitellakaan opiskelevani tai tekeväni töitä näin väsyneenä, hyvä kun jaksan käydä kaupassa, tehdä ruokaa ja hoitaa muut pakolliset asiat ja nekin puolivillaisesti.

Mä vihaan mun elämää, oonkin varmaan sanonut sen jo? Vihaan tätä niin maan helvetisti, mutta poispääsyä ei ole. Paitsi itsemurha ja sitäkään ei viitsi kovin kevyin perustein tehdä. Oon yrittänyt positiivista ajattelua, erilaisia mielenhallintatekniikoita jne jne että voisin nauttia tästä elämästä, mutta ei tästä vaan tuu mitään. Miten mä voisin olla onnellinen kun kaikki on huonosti? Terveys, ihmissuhteet, taloudellinen tilanne, puhumattakaan siitä, mihin suuntaan
Suomi ja tää koko maailma on menossa...

Terapeuttikin on 2 viikon lomalla. Ja mun pitäis varata lääkärille aika uutta B-lausuntoa varten, mutta inhoan yli kaiken lääkäreillä juoksemista. Psykiatrit vaan tyrkyttää lääkkeitä, eikä niitä kiinnosta että haluaako potilas käyttää niitä vai ei. Niitä määrätään ja jos et suostu syömään vastoin tahtoasi niin olet hoitokielteinen.

Keväällä ja kesällä oon yleensä voinut paremmin kun syksyllä ja talvella (kärsin kaamosrasituksesta) mutta en tiedä tästä keväästä. Välillä olo on ihan ookoo, mutta sitten muistan taas kaikki mun ongelmat ja sen faktan, ettei tästä tilanteesta ole poispääsyä ja alan taas kelaamaan itsaria.