Mä vihasin koulua. Koulu oli täyttä paskaa, koska mua kiusattiin jatkuvasti viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Opiskelu sinänsä oli ihan ok ja pärjäsinkin siinä kohtalaisesti, mutta joka ikinen aamu mä vihasin sängystä ylösnousua, koska se tarkoitti sitä, että taas edessä olisi uusi päivä siinä paskalaitoksessa niiden ihmisten kanssa, jotka halusivat pitää mua pilkkanaan.

En voi koskaan antaa yhteiskunnalle anteeksi, sillä koulu tuhosi mun psyyken peruuttamattomasti. Opettajat, muut oppilaat, oppilaiden vanhemmat, kaikki oli osallisia siinä paskassa, eikä ketään kiinnostanut, vaikka ne näki sen mitä tapahtui. Että mä olin päivästä toiseen luokkatovereiden kiusan kohde ja kaikki nauroivat mulle avoimesti. Kukaan ei oikeasti puuttunut asiaan, päinvastoin, eräs opettaja oli kiusaajien puolella ja suorastaan kannusti näitä jatkamaan valitsemallaan linjalla...

Mut pakotettiin kouluun joka saatanan päivä kuuntelemaan sitä vittuilua ja sietämään kiusaamista ja syrjintää. Mun ei annettu koskaan olla kunnolla rauhassa, paitsi vasta peruskoulun viimeisellä luokalla kun pahimmat kiusaajat oli häipyneet toiselle asteelle opiskelemaan ja silloin oli jo liian myöhäistä. Mut oli suljettu lopullisesti ulkopuolelle ja mun kohtaloni oli täten sinetöity.

Nykyään olen syrjäytynyt työtön luuseri, joka ei koskaan tule pärjäämään sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, eikä pysty sopeutumaan tähän vallitsevaan yhteiskuntaan. Musta ei koskaan tule yhtään mitään ja mä vihaan niitä ihmisiä sen takia, mitä ne mulle teki.

Viha on ainoa, mitä mulla on jäljellä. Se on peruskallio, jonka päällä mun mieli ja elämä lepää. Jos se sortuu, niin kaikki menee ja mä kaadun siinä mukana, enkä enää pääse ylös. Mä en voi, en uskalla päästää irti siitä, koska se on ainoa asia tässä maailmassa, joka vielä pitää mua pystyssä. Sen tunteen varassa mä olen selvinnyt näinkin pitkälle ja jos se multa viedään niin mä en tule kestämään sitä.

Mä olen aina vihannut paljon ja mun täytyy saada vihata. Viha on mun polttomoottori, kaiken liikkeellepaneva voima. Sen akselin varassa pyörii mun koko maailma. Se on suojellut mua kaikki nämä vuodet, joten miten mä muka voisin luopua siitä ja päästää irti? Mä kuolisin, jos tekisin niin.

Joskus mä kadehdin ihmisiä, jotka on tyyniä ja rauhallisia, jotka ei vihaa. Mä en tiedä, miltä tuntuu kun ei ole vihainen suurimman osan ajasta. Mä en tiedä, millaista on olla tasapainossa.

Elämä ilman vihaa on mulle yhtä käsittämätöntä kun jotkut egyptiläiset hieroglyfit, näin kärjistäen. Vihassa eläminen on mun ainoa todellisuus. Mä olisin luhistunut lopullisesti ilman sitä.

Mä vihaan vihaa ja samalla rakastan sitä. Viha on mussa nyt ja aina. Se on mun maailman napa ja keskus, josta mun mieli ja ruumis saa voimaa. Mä tiedän, että se tuhoaa mut ennen pitkää, mutta silti en suostu päästämään irti. Silloin olisin niin heikko, että romahtaisin saman tien.

Mä mietin usein, millaista on olla normaali ja millaista on elää normaalia elämää. Miltä tuntuisi saada kaikki nuo asiat: koulutus, työ, perhe, omakotitalo, kultainen noutaja ja niin edespäin. Toisaalta en ole koskaan edes halunnut elää normien mukaan, mutta silti usein haaveilen ja toivon, että kykenisin siihen, etten olisi tällainen sairas friikki.

Mun suurin toiveeni tässä maailmassa olisi olla terve ja normaali ja elää ns. normaali elämä, mutta mä tiedän,etten koskaan tule sellaista elämää saamaan ja tietoisuus siitä repii mun sydämen palasiksi.