Oon varma, että naapurit pitää mua hulluna. Ne on taatusti kuulleet kaikki mun itsekseni raivoamiset, hakkaamiset, tavaroiden paiskomiset jne. Viikko sitten sain taas fyysistä tuhoa aikaan,kun vedin kunnon raivarit heti aamusta. Paiskasin silmälasini lattiaan niin, että toinen linssi meni rikki. Helvetin hienoa, jes hyvä minä! Tulee kalliiksi, kun joutuu hommaamaan uudet lasit.

Mä olen siis aivan täysi sekopää, kun saan raivarin. Puren, raavin ja hakkaan itseäni. Mun sisällä on niin paljon vihaa, että sillä polttaisi koko maailman, jos sen kaiken voisi päästää täysin pitelemättömästi vapaaksi.

Mua kiusattiin koko peruskouluaika ja en saanut oikein kavereita, koska suurin osa muista lapsista piti mua outona ja ärsyttävänä. Vanhempien kanssa oli myös ongelmia. Oikeastaan mulla on ollut ongelmia melkein kaikkien kanssa, enkä siedä ketään ihmistä kovin pitkään. Ärsyynnyn muihin ja muut ärsyyntyvät muhun. Se on yksi pahimpia ongelmia mun elämässä.

Olen yksinäinen, mutta en pysty solmimaan kunnon ihmissuhteita ja yleensä muut ihmiset vituttaa mua enemmän tai vähemmän. Tunnen itseni myös aina ulkopuoliseksi, seurassa kuin seurassa. Haluaisin parisuhteen, mutta en voi kuvitellakaan seurustelevani kenenkään kanssa, koska pelkään että tappaisin seurustelukumppanini suuttuessani tai tekisin jotain muuta yhtä äärimmäistä.

Mutta niin, naapurit. Mua hävettää jos törmään johonkin naapuriin kasvotusten (onneksi sellaista tapahtuu harvoin) koska oon varma, että ne on kuullu ja tietää mun riehumiset täällä itsekseni ja mulla on varmasti hullun maine tässä talossa. Kun itkenkin välillä sellasta huutoitkua, että se kuuluu varmaan läpi talon, tai ainakin alakertaan asti. Mulla on aina ollut hullun maine, mihin ikinä menenkin, enkä tunnu pääsevän siitä eroon. Ei sen puoleen, hulluhan mä olenkin, olen ollut aina ja olen aina tuleva olemaankin, aamen.

Jo pikkulapsena meidän perheen naapurit piti mua hulluna. Opettajakin ehdotti ala-asteella, että mut olisi syytä kärrätä psykiatrille pikimmiten. Armaat vanhempani eivät tietenkään ottaneet neuvoa kuuleviin korviinsa (koska heidän mielestään mussa ei ole koskaan ollut mitään vikaa) joten tässä sitä ollaan. Entistä hullumpana.

Tunnen niin paljon vihaa, ettei sitä voi sanoin kuvailla...Haluaisin vain paiskoa ja rikkoa tavaroita, huutaa ja kirkua, hajottaa kaiken. Mun mieli on niin täynnä vihaa että voisin räjähtää sen painosta. Välillä tunnen olevani ihan ookoo ja sitten viha taas leimahtaa ihan yhtäkkiä jostain mitättömästä syystä tai ihan ilman syytä. En tiedä, kuinka paljon kilpirauhasen vajaatoiminta vaikuttaa näihin raivareihin, varmasti jollain tapaa. Mutta ei se selitä läheskään kaikkea.

Arvatkaa, mikä on pahinta tässä kaikessa?

Tietoisuus siitä, että vietän loppuelämäni yksin. Se tekee todella kipeää. Että on niin hullu, sairas, häiriintynyt yksilö ettei pysty edes sellaiseen itsestäänselvyyteen kuin parisuhde. Mä tekisin sen miehen elämästä helvettiä, joka mut huolisi. Mä rankaisisin sitä varmasti, että se otti tällaisen naisen, koska eihän mua kukaan voi rakastaa ja jos voi niin se ihminen ei ole itsekään täysjärkinen. Mähän vihaan itseäni, miksei siis kaikki muutkin?

Oo itseäni kohtaan aika armoton. Koska niin moni ihminen on osoittanut mulle sen suoraan, kuinka huono, paha, oksettava ja vastenmielinen yksilö mä olen.

Parisuhde on aina ollut mun suurin haave. Niinkuin varmaan monilla muillakin. Sattuu ihan vitusti kun tietää, että se mitä niin moni pitää itsestäänselvyytenä ja mitä mä olen aina halunnut kaikista eniten, niin just sitä mä en voi koskaan saada. Kyllä se on herättänyt paljon katkeruutta ja niitä kuuluisia "miks just mä?" kysymyksiä. Niin ei kai sit ole tarkoitettu, mä yritän lohduttaa itseäni. Mutta silti, onko se ihan oikeasti liikaa pyydetty, vaadittu? Että saisi edes mahdollisuuden kokeilla ja vaikka epäonnistua, mutta että sais edes sen yhden vitun mahdollisuuden? Miks just mun pitää kuuluu niihin ihmisiin, jolle ei tätä mahdollisuutta suoda?

Ja lopulta kaikki ajatukset alkaa pyöriä sen kipeän tosiasian ympärillä, ettei mulla ole koskaan ollut seurustelusuhdetta, ei minkäänlaista. Kukaan mies ei ole mua huolinut, olen niin ruma ja vastenmielinen akka. (ja hullu)

Olisin halunnut vaan sen mahdollisuuden, huononkin. Vaikka siitä ei olisi ikinä tullut mitään. Olis ollut edes se yksi mahdollisuus, parempi sekin kuin ei mitään. Mua niin suunnattomasti vituttaa jäädä ilman sitä mahdollisuutta.

Pakkohan siihen on sopeutua, enhän mä muutakaan voi. Pakko se on vaan jossain vaiheessa hyväksyä. Mutta silti ei voi lakata toivomasta, että ehkä sittenkin vielä joku päivä, mä voisin saada sen, mitä olen aina halunnut. Toivo kuolee viimeisenä, niinhän sitä sanotaan.

Oikeastaan toivoisin, ettei mulla olis tuota toivoa, että voisin päästää lopullisesti irti siitä typerästä parisuhdehaaveesta, mutta kun se ei vaan suostu perkele kuolemaan. Mun aivot ei vaan halua käsittää sitä, että tää haave on toivoton, mahdoton ja siksi siitä pitää luopua, koska satutan vaan itseäni toivomalla sellaista mitä en voi saada.

Mutta silti se kirottu toivo elää mussa ja tuottaa mulle tuskaa päivästä toiseen. Kai se sit on niin, että sitä me halutaan, mitä ei voida saada...

Mä tunnen itseni just nyt hylätyksi.

Itkin mielipahasta kun kuulin, että läheinen kaverini ei pääse tapaamaan mua ensi kuussa, mutta sen sijaan on menossa vanhaan kotikaupunkiimme tapaamaan yhteistä kaveriamme, eikä ole kutsunut mua mukaan, tai edes ylipäätään informoinut mua tästä millään tavalla. Tunnen, että mut on jätetty tahallaan ulkopuoliseksi, eikä seurani kelpaa.

Tiedän olevani yliherkkä, mutta oon vaan tosi loukkaantunut tästä. Mä tunnen itseni turhaksi, mitätöidyksi, surkeaksi olennoksi. Just sellaseks luuseriksi, kenen kanssa kukaan ei oikeasti halua hengailla ja kaikki vaan esittää että ne olis kiinnostuneita. Musta tuntuu, että kukaan ei oikeasti halua olla mun seurassa. Olen saanut siitä enemmän kuin tarpeeksi todisteita elämäni aikana.

Pelottaa myös, kun nivelkivut on selvästi lisääntyneet tän vuoden puolella. Polvia ja olkapäitä särkee päivittäin. Lihakset on kanssa heikot ja tuntuu ettei niissä ole voimaa kunnolla. Tämänkin kirjoittaminen sattuu oikeaan olkaan, vaikken ole mitään mutta edes tehnyt tänään. Ja lääkärit ei löydä mitään syytä. Multa on otettu reumaverikokeet, mutta niissä ei näkynyt mitään, vaikka lääkäri epäili aluksi selkärankareumaa. Sit googletin netistä ja sain selville, että reuma voi olla ilman, että se näkyy missään kokeissa ja olin silleen että jes, mulla on varmasti se, vaikkei se näy missään. Mikä muu nää jatkuvat kivut ja lihasheikkouden selittäisi? Tai sitten tää on nivelrikkoa. Kummin päin tahansa, niin paha juttu.

Meillä on suvussa reumaa, joten sukurasitusta on, mutta lääkärit on tietty sitä mieltä, ettei näin nuorella voi mitään reumaa tai nivelrikkoa olla...Sitten saa pelätä että sairaus ehtii pahentua radikaalisti, kun lääkärit ei halua tutkia, koska ovat sitä mieltä, etten ole sairas, vaikka kyllähän potilas itse tietää yleensä jos jossain on jotain vikaa. Mitä jos diagnoosi tulee myöhässä ja sairaus ehtii tehdä vakavia tuhoja elimistöön? Kiva miettiä tälläsiä kun on muutenkin elämä päin vittua.

En edelleenkään saa nukuttua kunnolla. About kuuden tunnin unilla menään per yö ja päivällä meinaan alkaa pilkkimään silkasta väsymyksestä. En voi kuvitellakaan opiskelevani tai tekeväni töitä näin väsyneenä, hyvä kun jaksan käydä kaupassa, tehdä ruokaa ja hoitaa muut pakolliset asiat ja nekin puolivillaisesti.

Mä vihaan mun elämää, oonkin varmaan sanonut sen jo? Vihaan tätä niin maan helvetisti, mutta poispääsyä ei ole. Paitsi itsemurha ja sitäkään ei viitsi kovin kevyin perustein tehdä. Oon yrittänyt positiivista ajattelua, erilaisia mielenhallintatekniikoita jne jne että voisin nauttia tästä elämästä, mutta ei tästä vaan tuu mitään. Miten mä voisin olla onnellinen kun kaikki on huonosti? Terveys, ihmissuhteet, taloudellinen tilanne, puhumattakaan siitä, mihin suuntaan
Suomi ja tää koko maailma on menossa...

Terapeuttikin on 2 viikon lomalla. Ja mun pitäis varata lääkärille aika uutta B-lausuntoa varten, mutta inhoan yli kaiken lääkäreillä juoksemista. Psykiatrit vaan tyrkyttää lääkkeitä, eikä niitä kiinnosta että haluaako potilas käyttää niitä vai ei. Niitä määrätään ja jos et suostu syömään vastoin tahtoasi niin olet hoitokielteinen.

Keväällä ja kesällä oon yleensä voinut paremmin kun syksyllä ja talvella (kärsin kaamosrasituksesta) mutta en tiedä tästä keväästä. Välillä olo on ihan ookoo, mutta sitten muistan taas kaikki mun ongelmat ja sen faktan, ettei tästä tilanteesta ole poispääsyä ja alan taas kelaamaan itsaria.

Tänään vituttaa, jälleen...

Äiti soitti aamupäivällä ja oikeastaan koko päivä meni pilalle, koska syyllistyin siitä, etten suostu lähtemään pääsiäiseksi sukulaisvisiitille veljen perheen luo yhdessä porukoiden kanssa. Veli on paljon vanhempi eikä meillä ole mitään yhteistä. En tunne oloani luontevaksi hänen seurassaan ja toisinpäin. En jaksaisi teeskennellä sosiaalista ja pirteää, lisäksi ajomatka on monta sataa kilometriä ja mä saan melkein joka jumalan kerta migreenin siellä niin ei
oikein huvita lähteä.

Lisäksi veljen vaimo on utelias ja kyselee multa aina, mitä aion tehdä "seuraavaksi". Ne eivät tiedä, että mulla ylipäätään on mielenterveysongelmia, koska meidän perheessä salaillaan näitä asioita. Nimittäin mun vanhempien mielestä on häpeällistä, että joku on ns. "hullu."

Tästä seuraa tietenkin ongelmia vuorovaikutuksessa, kun ei voi rehellisesti sanoa, että oon aika pahasti masentunut, enkä tule toimeen ihmisten kanssa ja sen takia en koskaan viihdy kauaa yhdessä työpaikassa/koulussa. Ne ihmettelee, miksei mulla ole vieläkään ammattia eikä kunnon työuraa saati parisuhdetta.

Siinähän ihmettelee. Mua ei kiinnosta mennä sinne teeskentelemään ja esittämään jotain muuta kuin olen. Mä en voi hyvin tällä hetkellä ja se on fakta enkä tahdo oloani enää yhtään tästä huonontaa.

Vihaan sitäpaitsi matkustamista, koska tuun siitä kipeäksi. Sen lisäksi mua rassaa se alituinen teeskentely, kun pitää esittää ns. normaalia ja se on henkisesti pirun raskasta.

On siis monia syitä, miksi en mene ja en jaksa niitä kaikkia edes tässä luetella.

Äiti ei näköjään hyväksy sitä, etten lähde. Se saa mulle paskan fiiliksen aikaan, kun tuntuu, että pitäisi lähteä velvollisuudesta ja pilaan sit tyyliin kaikkien muiden pääsiäisen, kun en lähde. Sanoin jo 2 viikkoa sitten, etten varmaankaan lähde. Mutsi soitti tän viikon maanantaina ja yritti vielä houkutella mua lähtemään. Totesin, etten lähde ja kerroin myöskin, miksi en lähde.

Sit se vielä tänään kysyi, että "ootko edelleen sitä mieltä ettet halua lähteä" ja totesin olevani ja kerroin edelleenkin syyt, miksi oon päätynyt tähän ratkaisuun.

Äiti huokaisi, että "no itsepähän tiedät paremmin." Just silleen saatanan marttyyrina ja niin et munkin pääsiäinen meni pilalle jo etukäteen,kun tiesin että nyt se märehtii sitten koko pääsiäisen sitä, kun en lähde messiin. Joskus vituttaa kyllä omat sukulaiset niin paljon...Onneksi ei paljoa olla tekemisissä. Vanhempiakin kestän just ja just, muista sukulaisista puhumattakaan.

Joskus tuntuu siltä, ettei mun vanhemmat ymmärrä vittuakaan mistään. Mutsikin aina hokee sitä samaa mantraa "ei sussa oo mitään vikaa, ei sussa oo mitään vikaa" ihan kun ne asiat jotenkin paranisivat siitä, että kulkee läpi elämänsä laput silmillä ja kieltäytyy näkemästä tosiasioita. Voi äitikulta, kun ei se vaan mee niin, että tosiasiat kieltämällä sun tyttäresi muuttuisi yhtäkkiä terveeksi ja ongelmattomaksi tapaukseksi...

Anyway, en siis lähde ja nyt istun tässä tietokoneen edessä äärimmäisen vittuuntuneena. Oon nukkunut jo monta viikoa huonosti (lopetin Ketipinorin mikä oli ehkä virhe) pelkän melatoniinin voimalla ja se syö jaksamista tosi paljon. En siis jaksa kuunnella mitään paskanjauhantaa siitä, että "pitäisi vaan olla välittämättä siitä mitä muut sanoo" ja "olethan sä kuitenkin lähisukulainen" jne jne. Jos mua ei huvita lähteä niin mä en silloin lähde ja piste. Miksei äiti voi vaan tajuta sitä ja lakata syyllistämästä?

Mä olen saatana sentään aikuinen ihminen ja mulla on oikeus kieltäytyä sukuloimasta jos mua ei huvita. Ei ole mitään vitun "velvollisuutta" lähteä. Mun velikin on aikuinen ja veljenlapsetkin jo kouluikäisiä ja sitäpaitsi me kaikki nähtiin viimeksi jouluna, eihän tästä ole kun 3 kuukautta ja se oli mulle ihan tarpeeksi stressaavaa.

Miksi mun pitäisi mennä stressaamaan itseäni sukulaisiin kun en viihdy siellä? Päinvastoin voin huonosti kun en voi olla oma itseni. Mä voin huonosti muutenkin joten miksi mun pitäisi kiusata itseäni vaan sen takia, että ne ihmiset siellä, joihin mulla ei ole edes kunnon tunnesidettä, sattuu olemaan mun sukulaisia?

Äitikään ei ilmeisesti haluaisi lähteä, mutta isä tavallaan pakottaa ja mutsihan on aina kai ollut faijan tossun alla. Jos se ei esim. suostu tapaamaan isän kusipääsiskoa (joka aina vittuilee) niin isä murjottaa ja aukoo päätään ja äiti antaa periksi, koska niin on kaikille helpompaa.

Ja mä tunnen itseni nyt huonoksi ja itsekkääksi ihmiseksi, kun en lähde sinne pääsiäisen viettoon. Olen pilannut äidin pääsiäisen ja mahdollisesti muidenkin. Veljeni kuulemma ihmettelee, kun en mene. Sit vanhemmat stressaa sitä, että mitä ne sanoo syyksi, etten mene. "Ei vaan huvita lähteä" ei ilmeisesti ole tarpeeksi relevantti syy kerrottavaksi.

Sukulaisten mielipiteitäkin porukat murehtii, että mitä sanoa esim. utelevalle tädille, joka säännöllisesti kyselee, mitä mulle kuuluu. Tekis mieli soittaa sille ämmälle ja haukkua se pystyyn ja käskeä jättämään mun vanhemmat kyselyineen rauhaan. Sanoa kaikille, että mä olen hullu ja sen takia en ole töissä enkä tule ikinä menemäänkään joten voitte lopettaa ne iänikuiset utelunne.

Vituttaa kun mielenterveysongelmat on tällainen tabu meidän yhteiskunnassa. Jos mulla on jalka poikki niin voin sanoa sen ihan suoraan ja saan sympatiaa ja myötätuntoa ja ihmiset ymmärtää, mutta jos sanoo "masennus" tai jtn niin ihmiset luulee laiskaksi ja pahimmassa tapauksessa vittuilee esim. kannustamalla lenkille tai lisäämään d-vitamiinin määrää jne jne. Munkin elämä olis huomattavasti helpompaa jos vois vaan olla rehellinen edes omalle perheelleen.

Meidän perhe on by the way tunnekielteinen. Asioista ei voi puhua niiden oikeilla nimillä ja sen takia ihmisillä ei ole hyvä olla, mutta kaikki vaan teeskentelee, ettei ilmapiirissä ole mitään vikaa ja että kaikki on ookoo. Se on alkanut näin vanhemmiten vituttaa aina vaan enemmän ja enemmän. En jaksa osallistua siihen teeskentelyyn enää.

Että kiitos vaan äiti, kun pilasit syyllistämisellä munkin pääsiäiseni. Miks helvetissä et vaan voinut pitää turpaasi kiinni? Jos sulla on paha olla sen takia, että tyttäresi ei omista henkilökohtaisista syistä jaksa lähteä sukuloimaan niin pitääkö kostaa se tyttärelle inttämällä, vähättelemällä ja olemalla huonolla tuulella, vaikka tiesit etukäteen, että en lähde?

Että helvetin hyvää pääsiäistä vaan kaikille

Mä vihasin koulua. Koulu oli täyttä paskaa, koska mua kiusattiin jatkuvasti viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Opiskelu sinänsä oli ihan ok ja pärjäsinkin siinä kohtalaisesti, mutta joka ikinen aamu mä vihasin sängystä ylösnousua, koska se tarkoitti sitä, että taas edessä olisi uusi päivä siinä paskalaitoksessa niiden ihmisten kanssa, jotka halusivat pitää mua pilkkanaan.

En voi koskaan antaa yhteiskunnalle anteeksi, sillä koulu tuhosi mun psyyken peruuttamattomasti. Opettajat, muut oppilaat, oppilaiden vanhemmat, kaikki oli osallisia siinä paskassa, eikä ketään kiinnostanut, vaikka ne näki sen mitä tapahtui. Että mä olin päivästä toiseen luokkatovereiden kiusan kohde ja kaikki nauroivat mulle avoimesti. Kukaan ei oikeasti puuttunut asiaan, päinvastoin, eräs opettaja oli kiusaajien puolella ja suorastaan kannusti näitä jatkamaan valitsemallaan linjalla...

Mut pakotettiin kouluun joka saatanan päivä kuuntelemaan sitä vittuilua ja sietämään kiusaamista ja syrjintää. Mun ei annettu koskaan olla kunnolla rauhassa, paitsi vasta peruskoulun viimeisellä luokalla kun pahimmat kiusaajat oli häipyneet toiselle asteelle opiskelemaan ja silloin oli jo liian myöhäistä. Mut oli suljettu lopullisesti ulkopuolelle ja mun kohtaloni oli täten sinetöity.

Nykyään olen syrjäytynyt työtön luuseri, joka ei koskaan tule pärjäämään sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, eikä pysty sopeutumaan tähän vallitsevaan yhteiskuntaan. Musta ei koskaan tule yhtään mitään ja mä vihaan niitä ihmisiä sen takia, mitä ne mulle teki.

Viha on ainoa, mitä mulla on jäljellä. Se on peruskallio, jonka päällä mun mieli ja elämä lepää. Jos se sortuu, niin kaikki menee ja mä kaadun siinä mukana, enkä enää pääse ylös. Mä en voi, en uskalla päästää irti siitä, koska se on ainoa asia tässä maailmassa, joka vielä pitää mua pystyssä. Sen tunteen varassa mä olen selvinnyt näinkin pitkälle ja jos se multa viedään niin mä en tule kestämään sitä.

Mä olen aina vihannut paljon ja mun täytyy saada vihata. Viha on mun polttomoottori, kaiken liikkeellepaneva voima. Sen akselin varassa pyörii mun koko maailma. Se on suojellut mua kaikki nämä vuodet, joten miten mä muka voisin luopua siitä ja päästää irti? Mä kuolisin, jos tekisin niin.

Joskus mä kadehdin ihmisiä, jotka on tyyniä ja rauhallisia, jotka ei vihaa. Mä en tiedä, miltä tuntuu kun ei ole vihainen suurimman osan ajasta. Mä en tiedä, millaista on olla tasapainossa.

Elämä ilman vihaa on mulle yhtä käsittämätöntä kun jotkut egyptiläiset hieroglyfit, näin kärjistäen. Vihassa eläminen on mun ainoa todellisuus. Mä olisin luhistunut lopullisesti ilman sitä.

Mä vihaan vihaa ja samalla rakastan sitä. Viha on mussa nyt ja aina. Se on mun maailman napa ja keskus, josta mun mieli ja ruumis saa voimaa. Mä tiedän, että se tuhoaa mut ennen pitkää, mutta silti en suostu päästämään irti. Silloin olisin niin heikko, että romahtaisin saman tien.

Mä mietin usein, millaista on olla normaali ja millaista on elää normaalia elämää. Miltä tuntuisi saada kaikki nuo asiat: koulutus, työ, perhe, omakotitalo, kultainen noutaja ja niin edespäin. Toisaalta en ole koskaan edes halunnut elää normien mukaan, mutta silti usein haaveilen ja toivon, että kykenisin siihen, etten olisi tällainen sairas friikki.

Mun suurin toiveeni tässä maailmassa olisi olla terve ja normaali ja elää ns. normaali elämä, mutta mä tiedän,etten koskaan tule sellaista elämää saamaan ja tietoisuus siitä repii mun sydämen palasiksi.

Päätinpä tässä perustaa uuden blogin, joka toimii jatkossa paikkana, jonne voin suodattaa sensuroimatta kaiken paskan, jota elämäni sisältää.

Jospa aloittaisin kertomalla hieman itsestäni.

Olen 25+ ikäinen naispuolinen mielenterveyskuntoutuja jostakin päin armasta suomenmaatamme. Kamppaillut vakavien mielenterveysongelmien kanssa pikkulapsesta lähtien. Taustalla 9 vuotta jatkunut koulukiusaaminen, vaikeuksia ihmissuhteissa, vanhempien taholta koettu henkinen ja fyysinen väkivalta, keskivaikea masennus, sekamuotoinen persoonallisuushäiriö, toistuvat hallitsemattomat raivokohtaukset, aistiyliherkkyyksiä sekä kilpirauhasen vajaatoiminta. Kärsin myös selittämättömistä niveloireista.

Olen käynyt lukion, mutta ammattia mulla ei edelleenkään ole. Olen jättänyt 2 ammattikoulua kesken sekä lukuisia työharjoitteluita. Myös kuntouttavan työtoiminnan jätin kesken.

Tällä hetkellä olen lopullisesti syrjäytymässä työmarkkinoilta ja muustakin ns. normaalista elämästä. En jaksa enää uskoa parempaan huomiseen ja olen kurkkuani myöten täynnä kaikkea. Masennukseni, jota olen sairastanut yli 10 vuotta, on taas pahentunut enkä rehellisesti sanottuna tiedä, selviänkö tästä hengissä.

Käyn Kelan ja sossun kustantamassa psykoterapiassa kerran viikossa. Takana myös 6 vuotta kestänyt tiivis terapia nuorisopsykiatrian poliklinikalla vuosia sitten sekä tapaamisia erinäisten psykologien ja psykiatrien vastaanotoilla ja neljä vuotta jatkuneet säännölliset juttutuokiot psykiatrisen sairaanhoitajan luona, jotka loppuivat vuosi sitten aloitettuani nykyisen terapian.

Olen toisin sanoen tullut maksamaan ihan helvetisti tälle yhteiskunnalle. Minua on yritetty kuntouttaa koko aikuiselämäni, eikä se ole tuottanut tähän mennessä kummoisempaa tulosta. Vauriot ovat kai liian syviä korjattaviksi.

Tunnen syvää vihaa tätä yhteiskuntaa kohtaan, joka antoi sen kaiken tapahtua. Kiusaamisen ja vanhempien taholta koetun väkivallan. Kumpikin anteeksiantamattomia asioita.

Työkkäri on jo antanut periksi kanssani ja ehdottanut pysyvälle eläkkeelle hakeutumista. Se onkin tavoitteena jossain vaiheessa.

Mietin itsemurhaa päivittäin. Tunnen olevani umpikujassa, josta ei ole ulospääsyä. Silmukka kaulani ympärillä kiristyy päivä päivältä, enkä tiedä enää, mitä voisin tehdä, paitsi kuolla tai jatkaa samalla tavalla kuin ennenkin, mitä pääni ei enää yksinkertaisesti kestä. Elämäni on korjaamattomasti pilalla ja tulevaisuus on musta aukko vailla valoa.

En tiedä, miksi olen vielä elossa. Vanhempien takia kai. On mulla myös muutama kaverisuhde, joiden ansiosta sinnittelen. Ja en tiedä, kai mä toivon vielä jollain tavalla selviytyväni tästä ja voittavani masennuksen, tosin en tiedä, miten se voisi koskaan olla mahdollista.

Nämä sairaudet syö mua elävältä. Elämäni on täynnä kärsimystä ja joka helvetin päivä toivon, etten olisi syntynyt tai että elämäni olisi ihan toisenlaista. Että mä itse olisin toisenlainen, sillä vihaan kaikkea, mitä olen.

Ruma, tyhmä ja hullu. Siinä aika kattava tiivistelmä mun ominaisuuksistani, joiden ansiosta elämäni on mennyt enemmän ja vähemmän päin helvettiä pienestä pitäen. Älkääkä tulko inttämään, että liioittelen tai jtn. Nämä kaikki ominaisuudet ovat kiistattomia faktoja, jotka vain sattuvat olemaan osa mua ja piste. Olen ns. virallisesti diagnosoitu tapaus.

Tämä blogi on henkinen roskakorini, joka tulee sisältämään paljon mentaalioksennusta. Jätä lukematta, jos ei kiinnosta.